maanantai 22. marraskuuta 2021

Myytit kiehtovat ihmisen mieltä

   

Olen tänä keväänä elänyt itämerensuomalaista myyttiperintöä todeksi. Erityisesti olen liikkunut lapin mailla, aavoilla soilla, korkeilla vaaroilla, kotasavun hämärässä ja revontulten loisteessa. Kaiken tämän olen tehnyt kotisohvalta, väkevien tarinoiden ja tietokirjojen välityksellä. 

 

Jo antiikin Kreikassa ihmisen tietämistä hahmotettiin kahden termin avulla. Logos viittasi ihmisen kykyyn toimia reaalimaailmassa. Logoksen avulla ihminen pystyi analysoimaan, millainen tapa metsästää voisi olla entistä tehokkaampi ja kuinka yhteisö voisi kehittyä. Se ei kuitenkaan vastannut ihmisyyden moniin puoliin, vaan tarvittiin myös mythos. Mythos ilmaisi syvempää totuutta, jota oli vaikea kuvata tieteellisesti ja siksi myyttiset kertomukset löysivät varhain paikkansa ihmisen sisäisen ja ulkoisen maailman selittäjinä. Myöhemmin psykologi C.G. Jung kiinnostui myyteistä osana ihmisen psyyken tiedostamatonta osaa. Jungin mukaan unet, taide, filosofia ja mytologia heijastelevat ihmisen tiedostamattomia rakenteita ja avaavat jotain uutta, syvää ymmärrystä ihmisyydestä. 

 

Vaikka myytit eivät ole nykymaailmassa niin näkyvästi läsnä kuin aiemmin, ne elävät meissä edelleen. Entisaikojen ihmiset hahmottivat itsensä osana luontoa, ja selviytymisen kannalta oli elintärkeää, että ihminen tunsi kasvit, eläimet ja metsästystavat. Ihmisellä on ollut kuitenkin aina tarve etsiä vastauksia kysymyksiin omasta alkuperästään, tarkoituksestaan sekä maailman olemuksesta.  Myös ihmistä suuremmat voimat olivat läsnä näissä myyteissä, joilla ihminen pyrki hahmottamaan sisäistä ja ulkoista todellisuuttaan. Salamat ja jylinä olivat yksi suurimpia ihmisen tuntemia luonnonvoimia, ilmiselvästi siis taivaan jumala Ukon ilma, ukkonen.  

 

Katsellessani kevään myötä herääviä kasveja, muistan muinaisten suomalaisten verrattoman tietotaidon lääkinnällisiin ja ravinnoksi kelpaaviin kasveihin. Pienet vaivat ja sairaudet osattiin parantaa kasvien avulla, tietoa kulki perimätietona ja yhteisöissä saattoi olla myös varsinaisia kasveilla parantajia, jotka osasivat monimutkaisemmat hauteet ja yrttiyhdistelmät sekä tiesivät, pitikö yrtit kerätä ja lääkkeet valmistaa kasvavan vai vähenevän kuun aikana. Nykyään kiinnostus kotoperäisiin kasveihin on näkynyt niin sanottuna villiyrttitietoisuutena ja hortoiluna. On siis pyritty palauttamaan mieliin jo osittain unohtuneet tiedot siitä, mitkä kasvit sopivat syötäväksi tai lääkinnällisiin tarkoituksiin. Ihailen mielessäni niitä parantajia (usein naisia) jotka tiesivät, mikä yrtti auttaa mihinkin vaivaan. Aikana ennen apteekkia ja kemiallisesti valmistettuja lääkkeitä he olivat yhteisölleen kullanarvoisia. Myös nykylääketiede on löytänyt monet luonnonmukaiset aineet uudelleen, kuten vaikkapa antibakteerisen pihkan, josta valmistetaan haavasalvaa.

 

Mitä sitten tällaisella, omaa ajattelua laajentavalla, vanhaan maailmaankuvaan tutustumisella on annettavaa kasvatukselle? Vastaus liittyy luontoon ja tapaan ajatella asioita lähtökohtaisesti uudelleen. Ihmiskunta on yhden suurimman haasteensa edessä, koska maapalloa uhkaa ekologinen katastrofi. Sen merkit ovat nähtävillä ilmaston lämpenemisen, lajikadon ja monen muun signaalin kautta. Meillä on tietoa väistämättömästä tarpeesta muuttaa elintottumuksiamme pysyvästi. Tieto ei kuitenkaan saa vielä ihmistä toimimaan toisin. Tarvitaan pysyvämpi ja syvempi, maailmankuvan ja -katsomuksen tasolle menevä muutos. Transformatiivinen, uudistava oppiminen viittaa oppimiseen, joka uudistaa perustavanlaatuisia käsityksiämme ihmisyydestä ja suhteestamme maailmaan. Tutkijoiden mukaan meidän tulee pystyä kyseenalaistamaan oma maailmankuvamme eikä vain etsiä ratkaisuja sen sisältä, mikäli haluamme pysäyttää ekokriisin etenemisen. Ei siis riitä, että kulutamme ja tuotamme tuotteita vastuullisesti, vaan käsitykset materiaalisen hyvinvointiin perustuvasta elämäntavasta täytyy perinpohjaisesti miettiä uudelleen. 

 

Pedagogiikan kannalta tämä tarkoittaa, että opetuksessa tulisi tehdä näkyväksi vallitsevat ajattelumallit ja kriittisesti reflektoida niitä. Syvällisempi itsetutkistelu taiteen, musiikin ja muiden luovien menetelmien avulla voi avata ajattelua ja antaa uusia näkökulmia merkityksellisyyteen ja hyvinvointiin. Kokemuksellisuus, luovuus ja mielikuvitus voivat johtaa aivan uusiin tapoihin ajatella, nähdä aivan uudenlaisia ’mahdollisia maailmoja’. Tässä kyvyssä lepää ihmiskunnan tulevaisuus, ja meillä uskontoa opettavilla opettajilla on tärkeä rooli tällaisen ajattelun vahvistamisessa, sillä uskonnot ja katsomukset puhuvat luontaisesti jostakin sellaisesta, joka avaa ajattelua. Ei liiton kassissa turhaan lue: ymmärrä uskontoja, ymmärrä maailmaa. 

 

Mikäli teemat herättivät kiinnostusta, nähdään syksyn ’Mystinen luonto’ -verkkokoulutuksissa, jotka järjestetään yhteistyössä Kuvataideopettajien liiton ja Etelä-Suomen Aluehallintoviraston kanssa. Tervetuloa näkemään maailma uusin silmin! 

 

Raili Keränen-Pantsu

Uskonnonopetus.fi


Artikkeli on aiemmin julkaistu Suomen uskonnonopettajain liitto ry:n Synsygus-lehdessä 4/2021.


Raili ja pyhä pihlaja




 

perjantai 12. marraskuuta 2021

Avajaispuhe Katsomusopetus ja yhdenvertaisuus-seminaarissa 28.10.2021

 

Suomen Ekumeenisen Neuvoston Kasvatusasioiden jaoston Katsomusopetus ja yhdenvertaisuus -seminaari 28.10.2021

Avajaispuhe, Raili Keränen-Pantsu (kasvatusasioiden jaoston pj.)


Törmäsin hiljattain sanapariin, joka sai minut mietteliääksi. Puhuttiin neutraalista kasvatuksesta. Jäin miettimään, mitäköhän se mahtaa tarkoittaa. Näin kasvatustieteen tutkijana se kuulostaa siltä, kuin joku puhuisi kuivasta vedestä. Kasvatus ei koskaan voi olla neutraalia tai arvovapaata. Kasvatuksella on aina jokin päämäärä ja arvopohja, josta käsin määritellään, millaista on se hyvä elämä, jota kohti lasta tai nuorta halutaan kasvattaa ja mitkä ovat ne ominaisuudet, joita yhteisö arvostaa ja toivoo yksilöiden omaksuvan.

Kasvatus on monella tapaa paradoksi. Aikamme suuret kasvatustieteilijät ovat pohtineet, että kasvatuksen päämäärä on toisaalta tukea yksilöä ja hänen luontaisia ominaisuuksiaan, kasvamista omaksi parhaaksi itsekseen. Toisaalta taas kasvatus tähtää sosialisaatioon, eli sosiaalistamaan lapsi osaksi sitä yhteisöä ja yhteiskuntaa, jonne hän on syntynyt. Kumpikaan näistä tavoista ei ole äärimmilleen vietynä tavoiteltavaa, sillä yksilöllisyyden liiallinen korostuminen voi johtaa sopeutumattomuuteen, yksinäisyyteen, erillisyyteen ja irrallisuuteen. Emme kuitenkaan elä yksin, vaan toisten kanssa.  Toisaalta taas liiallinen sosiaalistaminen voi johtaa oman minuuden katoamiseen, elämänhallinnan antamiseen toisten käsiin ja liialliseen samastumista muihin. Tässä kohdin mukaan tulevat myös enemmistö- ja vähemmistöpositiot.

Paradoksit jatkuvat. Kasvatuksen, erityisesti formaalin kasvatuksen, kuten koulun ja varhaiskasvatuksen tehtävänä on nähty jo edellä mainittujen tavoitteiden lisäksi tarjota lapselle tarvittavat tiedot ja taidot tulevaa varten. Nämä taidot ja tiedot ovat kontekstisidonnaisia ja ovat myös radikaalisti muuttuneet historian aikana. Kun Suomi oli vahvasti maatalousyhteiskunta, oli perusteltua opetella viljakasvit ja lehmän eri mahat. Nykyäänkin pitää vielä tunnistaa ohra ja kaura, mutta mahojen tilalla voikin olla digitaaliseen yhteiskuntaan liittyviä tietoja ja taitoja. Tämän ajallisuuden aspektin lisäksi entistä tärkeämmäksi on tullut kriittinen ajattelu eli asioiden syvällinen pohdinta ja kyseenalaistaminen, vallitsevien rakenteiden tarkastelu ja tiedon alkuperän selvittäminen. Kriittinen ajattelu on yksi nyky-yhteiskunnan tärkeimmistä taidoista. Silti ollaan paradoksin äärellä, jos pitäisi omaksua ne tiedot ja taidot, jota opetetaan, mutta kuitenkin silti kyseenalaistaa ne. Ei ole helppoa olla itseään ja paikkaansa maailmassa etsivä lapsi tai nuori.

Ja juuri tähän minä haluan nyt ajatukset keskittää, siihen lapseen ja nuoreen, jonka vuoksi me olemme täällä tänään. Tätä seminaaria yhdistää se, että täällä ollaan lapsen ja nuoren hyvän elämän asialla. Riippumatta siitä, mistä kulmasta kukin meistä asiaa tarkastelee, tahto on hyvä. On tärkeää, että yhdenvertaisuudet teemat pääsevät julkiseen keskusteluun ja pääsemme yhdessä pohtimaan, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa, mitä se tarkoittaa uskontojen ja katsomusten kontekstissa, mitä se tarkoittaa uskontojen ja katsomusten osalta yhtäältä kodin, toisaalta yhteiskunnan järjestämässä kasvatuksessa lapsen ja nuoren elämän eri vaiheissa.

Monta kertaa erilaiset uskonnolliset yhdyskunnat haastetaan julkisessa keskustelussa. Palaan paradokseihin. Uskonnollinen yhdyskunta voi näyttäytyä liiallisen sosiaalistamisen kautta, nähdään ryhmä mutta ei yksiöitä, joista ryhmä koostuu. Samoin voi näyttää siltä, että ollaan kaukana neutraalista. Jälkimmäinen on kyllä totta. Uskonnollisissa yhdyskunnissa arvot ovat näkyvillä ja niistä puhutaan. Toisaalta myös arvot näyttäytyvät kaikissa yhteiskunnan rakenteissa, haaste on enemmänkin siinä, että niistä ei puhuta. Esimerkiksi suomalaisen koululaitoksen arvot pohjaavat vahvasti länsimaiseen, valistuksen jälkeiseen ajatteluun, jossa korostuu yksilökeskeisyys ja järki. Tämä osaltaan on saanut aikaan huimaa tieteellistä kehitystä, mutta myös irrallisuutta, yksinäisyyttä, yhteisön puutetta ja kaipuun vahvemman emotionaaliseen yhteyden etsintään. Näemme myös itsemme irrallisena luonnosta, emme osana sitä. Monet tutkijat ovatkin sitä mieltä, että kestävän tulevaisuuden rakentamisen kannalta olennaista on pystyä maailmankuvalliseen muutokseen, jolloin myös valistuksen ajan ideaaleja täytyy pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Palataksemme yhdenvertaisuuden teemaan, elämme yhteisessä maailmassa. On meidän tehtävämme tehdä siitä mahdollisimman hyvä paikka elää ja olla. Silloin jokaista, sosiaalisesta, ekonomisesta tai katsomuksellisesta taustalta riippumatta, pitäisi pystyä kohtelemaan yhdenvertaisesti. Suomen ekumeeninen neuvosto kokoaa yhteen erilaisia kristillisiä yhteisöjä, kumppaneita ja järjestöjä. Suomen ekumeenisen neuvoston kasvatusasiainjaosto haluaa olla edistämässä vuoropuhelua eri tahojen välillä sekä julkista keskustelua, jossa monenlaiset ja erilaisista taustoista tulevat äänet tulevat kuulluksi. Siksi iloitsemme erityisesti, että jokainen teistä on tänään päässyt mukaan. Puhujakuntaan keskustelua herättämään olemme saaneet asiantuntevan ja kattavasti eri tahoja edustavan joukon. Olen varma, että tämä päivä tarjoaa uusia näkökulmia ja ajattelemisen aihetta meille jokaiselle. Lämpimästi tervetuloa Suomen ekumeenisen neuvoston Katsomusopetus ja yhdenvertaisuus -seminaariin!



Kuvassa seminaarin alustajia vasemmalta oikealle: SENin kasvatusasioiden jaoston pj. Raili Keränen-Pantsu, uskonnonpedagogiikan professori Martin Ubani (Itä-Suomen yliopisto), varatuomari Atik Ali (Uskot-foorumi), johtava asiantuntija Esa Iivonen (Mannerheimin Lastensuojeluliitto), lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen (lapsiasiavaltuutetun toimisto), apulaisrehtori Suaad Onniselkä (Kasvatuksen ja koulutuksen toimiala, Helsingin kaupunki) ja dosentti Saila Poulter (Helsingin yliopisto). Kuva: Suvi-Tuulia Vaara.