Turvallinen tila katsomusopetuksessa

Vieraskynä: Saila Poulter

Saila Poulter (KT) toimii uskonnondidaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella. Häntä kiinnostaa katsomusopetuksen tehtävät yleissivistävässä koulussa, interkulttuurinen kasvatus, jälkikoloniaalinen teoria sekä kasvatuksen ideologiset ja filosofiset kysymykset. Poulter on julkaissut näistä aiheista useita kansainvälisiä ja kotimaisia artikkeleita.

Turvallinen tila (safe place) on metafora, joka kuvaa sellaista oppimisen ilmapiiriä, jossa jokainen oppilas kokee pystyvänsä ilmaisemaan näkemyksiään avoimesti ja ilman pelkoa naurunalaiseksi tai kiusatuksi joutumisesta. Erityisen tärkeää sallivan ja hyväksyvän ilmapiirin ajatus on silloin, kun oppilaan näkemykset poikkeavat merkittävästi muiden oppilaiden tai opettajan näkemyksistä.

 Turvallisen tilan käsite tulee sosiaalityön tutkimuksesta, ja sitä on alettu soveltaa myös kansalaiskasvatuksen, kulttuurien välisen kasvatuksen sekä uskonto- ja katsomusopetuksen tutkimuksessa. Turvallisen ilmapiirin luomiseksi voidaan soveltaa yleisiä ajatuksia kunnioittamisesta, suvaitsevaisuudesta ja inklusiivisesta oppimisesta. Perusperiaatteena on demokratian ja julkisen, kaikille avoimen keskustelukulttuurin vaaliminen, johon liityy esimerkiksi asiallinen kielenkäyttö ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen. On olemassa erityisiä periaatteita ja menetelmiä, joiden avulla luokkahuoneesta voidaan tehdä oppilaalle turvallinen tila oppia.

Erityisen tärkeäksi turvallisen katsomusopetuksen tilan rakentumisessa nousee opettajan rooli. Opettajan tulisi olla saliva ja avoin, oppilaan kannustava tukija, joka luo yhteiset keskustelun säännöt ja sietää katsomusten välisiä jännitteitä. Jotta katsomustunnista voisi lapsen ja nuoren yksilöllisessä kokemuksessa muodostua turvallinen paikka olla oma itsensä, tulla hyväksytyksi ehdoitta omine traditioineen, ajatuksineen ja arvoineen, vaatii se opettajalta tietoisuutta ja herkkyyttä omien toimintatapojen suhteen. Ennen muuta opettajalta edellytetään rohkeutta katsoa pedagogiikan vaikutuksia erityisesti erilaisiin vähemmistökatsomusryhmiin kuuluvien oppilaiden näkökulmista.

 Toisaalta kysymys voi olla niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, miten fyysinen tila rakentuu: miten pulpetit järjestetään, miten asettelulla viestitään tai ei viestitä avoimen keskustelukulttuurin syntymistä. Eurooppalaisten nuorten käsityksiä katsomusopetuksesta tutkittaessa on noussut esiin, että turvallisessa tilassa oppimista kuvataan oppimisena laadullisesti syvemmin, oppimista toiselta ja toisen avulla, kommikointitaitojen kehittymisenä, sekä itsetuntemuksen lisääntymisenä. Oppilailla on toive siitä, että konflikteja opetuksessa vältetään ja toisen näkemystä tuetaan. Selkeän uskonnollisen identiteetin omaavat oppilaat kokevat herkemmin itsensä haavoittuvaisiksi katsomusasioista keskusteltaessa. (REDCo-projekti.)

Suomalaisen integroidun katsomusopetuksen kokemuksia tutkitaan parhaillaan; erityisen tärkeäksi turvallista tilaa määrittäväksi tekijäksi näyttäisi nousevan opettajan roolin lisäksi se, miten jokainen oppilas sitoutuu kunnioittamaan luokkatovereitaan sekä oma asenne, eli miten luokkatoveri osoittaa olevansa kiinnostunut toisen oppilaan esittämistä näkökulmista, miten osallistuva luokka on ja millaiset keskustelutaidot oppilailla on.

Kaikkeen pedagogiikkaan sisältyy myös riskejä; turvalliseksi tarkoitettu tila voi muodostua vastakohdakseen jonkun oppilaan kokemusmaailmassa, mikäli opettaja ei ole tietoinen uskontoihin ja katsomuksiin liittyvistä valtasuhteista ja näkymättömistä hierarkioista, joiden kautta tullaan tuottaneeksi yksilöitä keskenään hyvin eriarvoisiin asemiin. Turvallisen tilan rakentumiseen ei tule suhtautua automaationa eikä kritiikittömästi, sillä oppilaan kokemus oppitunnista ei rakennu pelkästään sen varaan, mitä sanotaan, vaan myös niihin hienovaraisiin viesteihin, joita välitetään nonverbaalisesti tai vaikkapa edustetun tiedonkäsityksen kautta.

Vallitsevan tai enemmistön näkemysten tunnistaminen yhtä lailla arvosidonnaisiksi ja latautuneiksi näkökulmiksi on avainroolissa silloin, kun pohditaan oppimisen rakentumista yhdenvertaiseksi kaikkien oppilaiden kannalta. Toisaalta turvallisen tilan tavoittelu ei tule johtaa jännitteiden välttämiseen tai näkökulmien latistamiseen: vastakkainasettelu ja konflikti voivat olla kriittisesti tarkastellen hyvin hedelmällisiä oppimistilanteita.

Olennaista on teroittaa, että eri mieltä voi olla rakentavasti ja ihmisten sijaan näkökulmat voivat asettua toistensa kanssa poikkiteloin – ja ristiriitojen kanssa voi elää! Tulee myös tiedostaa, että perinteinen luokkahuone ei ole ainut eikä toivottava oppimisympäristö, jolloin on pohdittava, millainen mentaalisesti turvallinen oppimisympäristö rakentuu silloin, kun lähdetään vaikkapa vierailulle itselle vieraaseen pyhään tilaan.

Kirjoittaja Saila Poulter

Lue lisää:

REDCo. www.redco. uni-hamburg.de/web/3480/3481/index.html

Jackson, R. 2014. Signposts - Policy and practice for teaching about religions and non-religious world views in intercultural education. Council of Europe.

Teknologia lapsen osallisuuden vahvistajana

Huomenna puhun ITK- päivillä lempiaiheestani: Siitä miten teknologian avulla voidaan tuoda lapsen ajattelua näkyväksi sekä aktivoida ja osallistaa lasta. Antaa lapselle ääni. Tällä kertaa näkökulmanani on varhaiskasvatus sekä esi- ja alkuopetus.

Tämä aihe on ollut lähellä sydäntäni viimeiset 10 vuotta. Siitä asti kun astuin esikoiseni syntymän jälkeen uudestaan luokkahuoneeseen ja sain käyttööni kaikki "pelit ja vehkeet", eikä koulutusta vielä ollut olemassa. Ei ollut sosiaalista mediaa, josta hakea ideoita rönsyävistä idearyhmistä eikä naapuriluokan Irmaa, joka olisi kertonut omasta tavastaan hyödyntää laitteita. Käärin hihat ja kokeilin, erehdyin, opin ja opettelin oppilaiden kanssa. Empatiaterveiset kaikille rakkaille Janakkalan kunnan Tervakosken yhteiskoulun ja lukion oppilaille!

Huomenna avaan tarinapedagogiikan ja kodutuksen prosesseja, jotka antavat upean mahdollisuuden kurkistaa lapsen fantasiamaailmaan samalla, kun kasvattaja saa välineitä omaan työhönsä lapsen kehitystä tarkkaillessaan. Teema nousee työstäni, jossa kehitämme ja koulutamme uskonnonopetuksessa hyödynnettäviä menetelmiä.

 

Esiopettajaystäväni Minna Jussilan kanssa olemme aiemmissa töissäni kohdanneet ja oivaltaneet yhdessä, miten teknologiaa hyödyntämällä voidaan saada upeaa vääntöä lasten oppimisen innostajaksi ja esim. katsomusten väliseen dialogiin ja emootioiden käsittelyyn. Prosessissa vahvistetaan helposti uuden OPSin (2016) laaja-alaisen oppimisen tavoitteita, kuten ajattelun ja oppimaan oppimisen taitoja ja vuorovaikutustaitoja.

Sain olla viime syksynä puhumassa samasta aiheesta Minnan kanssa Helsingin kasvatustieteellisessä tiedekunnassa järjestetyssä Uskontokasvatuksen Symposiumissa. Pidimme aiheesta työpajaa, joka sai todella positiivisen palautteen. Tapahtuman pohjalta kirjoitettiin artikkelikokoelma Uskonto lapsuuden kulttuureissa, jonka yhdessä artikkelissa avaan tätä teemaa syvällisemmin.

Mikäli et satu olemaan ITK:ssa, mutta aihe kiinnostaa, voit katsoa aiheesta Minnan ja lasten kanssa tekemämme

• videot I ja II

• tutustua Preziin, jonka vedän huomenna tai

 

 
• hankkia kirjan Kirjapajan verkkokaupasta 
• Tai ahmia kaikki :D

Kirjapajan luvalla julkaisen tässä artikkelini johdannon, jonka perusteella voit arvioida, voisiko artikkeli antaa sinulle eväitä omaan työhösi.

Anna lapselle ääni
Teknologia lapsen osallisuuden
vahvistajana
 

Salla Vainio

 

Johdanto

"Käsittelen tässä artikkelissa niitä mahdollisuuksia ja välineitä,
joita teknologian pedagoginen ja hyvin perusteltu käyttö
voi tuoda varhaiskasvatukseen ja esiopetukseen uskonto- ja
katsomuskasvatuksen näkökulmasta. Varhaiskasvatuksen
piirissä käytetään usein termiä mediakasvatus kuvaamaan
sitä, miten teknologian mielekäs käyttö voi vahvistaa lapsen
osallisuutta tai sen kokemista. Mediakasvatus onkin nostettu
yhdeksi varhaiskasvatussuunnitelman perusteita tukevaksi
aihekohtaiseksi kokonaisuudeksi jo vuonna 2007. Tällöin
Stakes on linjannut mediakasvatuksen olevan osa ajanmukaista
varhaiskasvatusta ja suositellut kuntien ja yksiköiden
ottavan aiheen tarkastelun kohteeksi (Stakes 2008). Uudistuva
esiopetuksen opetussuunnitelma (OPH 2012a) nostaa
tieto- ja viestintäteknologian (TVT) hyödyntämisen jo yhdeksi työtavaksi varhaiskasvatuksessa tukien näin mediakasvatuksen aihepiiriä. Siksi on tärkeää ymmärtää, miten teknologian käyttö ja mediakasvatus laajemmin ymmärrettynä voivat palvella yhtenä työvälineenä muiden joukossa laadukkaan varhaiskasvatuksen sekä uskonto- ja katsomuskasvatuksen toteuttamista.

Näkökulmana artikkelissa on lapsen osallisuuden ja kokonaisvaltaisen kasvun tukeminen niissä prosesseissa, joissa teknologiaa hyödynnetään, ei teknologia itse. Artikkelissa media-, uskonto- ja katsomuskasvatus yhdistyvät menetelmien ja sisältöjen luodessa luonnollisen vuoropuhelun, jossa
osallisuus ja kokonaisvaltaisuus huomioidaan. Pyrin avaamaan artikkelissa sitä, mitä välineitä mediakasvatus ja teknologian mielekäs käyttö voi antaa varhaiskasvattajalle lapsen kehityksen seuraamiseen ja arviointiin. Teknologialla tarkoitetaan tässä yhteydessä tieto- ja viestintäteknologiaa
mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti eli erilaisia konkreettisia laitteita, kuten mobiiliteknologiaa tabletteineen ja älypuhelimineen, kosketustauluja, pelikonsoleita ja tietokoneita sekä sähköisiä "



Toivon tästä jakamisesta olevan teille kaikille iloa!

Iloisin ITK -höyryterveisin, Salla

P.S. Lauri Järvilehto puhui ihania Hauskan oppimisen vallankumouksesta. Mielilauseensa minulle oli: "Vallankumous tapahtuu oppimalla oppimaan sitä, miten opitaan."

Raamatunkertomukset elämäntaitojen lähteenä

Vierailijakynä: Juha Luodeslampi

Kirjoittaja on uskonnonpedagogiikan asiantuntija, jolla on pitkä kokemus opettajien kouluttamisesta ja toiminnallisten opetusmenetelmien kehittämisestä ja joka on julkaissut useita teoksia ja artikkeleita mm. kokonaisvaltaisesta kasvatuksesta ja taiteesta opetuksessa.

Artikkeli on osa elämäntaitojen oppimista edistävää Erilaista ussaa! -oppimateriaalia.

Raamatun kertomukset muodostavat länsimaisen kulttuurin pohjan. Niiden lukemiseen ovat vakiintuneet tietyt lukutavat. Jostakin toisesta traditiosta käsin kertomusten kärki voisi kääntyä aivan eri suuntaan. Tässä on kertomusten ydin elämäntaitojen kannalta. Samaa peruskertomusta voidaan lukea eri suuntiin elämäntilanteesta riippuen. Kertomukset muodostavat turvallisen alustan pohtia erilaisia elämän teemoja. Kertomusten työstämisessä monet kipeät asiat ovat sopivasti etäännytettyjä niin, etteivät ne tule liikaa iholle.

Esimerkiksi Patriarkkakertomukset kuvaavat juutalaisten heimopäälliköiden elämänvaiheita. Abraham-kertomuksessa on useita huippukohtia, jotka ovat vakiintuneet esimerkiksi kuvataiteessa. Kun Jumala koettelee Abrahamia ja vaatii uhraamaan Iisak-pojan, ollaan syvimpien pelkojen ytimessä. Viime tipassa kaikki kääntyykin ja käy ilmi että kaikki oli vain uskollisuus-testiä. Tämä raskas ja väkivaltainen teema on varmasti tutuimpia kertomuksesta luettavia asioita.

Aabrahamin ympärillä on melkoinen ihmissuhdetarina. Hän kärsii vaimonsa kanssa lapsettomuudesta, kuten monet Vanhan Testamentin tärkeistä johtajista. Saara on Aabrahamin sukulainen, sillä heillä on yhteinen isä. Kun Saara alkaa ikääntyä ja vaihdevuodet ovat reippaasti ohitettu, Aabraham hankkii lapsen Hagar-nimisen palvelijan kanssa. Tämä lapsi on Ismael. Kertomuksessa tapahtuu ihme ja Saara tuleekin yllättäen raskaaksi. Tämä poika on Iisak.  Aabrahamilla on lapsia myös kolmannen naisen kanssa. Saaran kuoltua uusi vaimo, Keturah, synnyttää 6 poikaa. Aabraham lähettää muualle Hagarin lapsen ja sama kohtalo on Keturahin lapsilla, jotta perintö kulkee Iisakille.

Pelkästään tarkastelemalla Abrahamin nais- ja lapsiasioita voidaan reflektoida monenlaisia aikamme ihmissuhdekysymyksiä tai vaikka lapsettomuutta.  Sisarpuoli -teema on kertomuksessa myös eri muodoissaan löydettävissä. Saara ja Aabraham ovat sisarpuolia. Iisak ja Ismael ovat sisarpuolia. Heidän kertomuksensa jakaantuvat Iisakin osalta Raamattuun ja Ismaelin osalta Koraaniin. Kuusi muuta heidän sisarpuoltaan jäävät sivuosiin.

Raamattu arvo kirjana ei riipu kertomusten totuusarvosta. Kaikki kertomukset ovat kertomuksena tosia ja niissä kuvattujen reaalimaailman tapahtumien totuusarvo on toissijaista. Kertomukset kertovat jotain, joka on toisille uskon sisältöä ja toisille ei, mutta siinä kertomuksessa ne ovat tapahtunutta. Nykyisin samoista asioista voitaisiin kertoa monella muulla eri tavalla. Esimerkiksi ihmeiden ydin ei ole siinä tapahtuivatko ne oikeasti tai että selitettäisiinkö asia nykyisin toisin. Ihmeiden idea on ihmettelyssä.

Raamatun eksegeettisellä tutkimuksella on myös merkitys siihen miten eri elämäntilanteissa kertomuksia voidaan tarkastella. Kertomusten syntyajankohdan maailman ymmärtäminen avaa uusia tasoja. Esimerkiksi Ilmestyskirjan lukeminen ilman sen syntykontekstin ymmärtämistä on lähinnä kauhukokemus, joka houkuttelee etsimään lopun merkkejä. Kontekstitasojen avaaminen ja historialliskriittisen taustan tarkastelu tuo kertomuksiin yhteiskunnallista ulottuvuutta lisää, jolloin niiden avulla voidaan tarkastella yksilöä laajempia teemoja.

Raamatun kertomuksille on tyypillistä että niissä käsitellään ihmisen suhdetta Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Harvat kertomukset voidaan nähdä minä-keskeisinä, vaikka yksilön sisäistä kamppailua kuvataankin paljon. Kysymys on ihmisyhteisön syvistä kertomuksista, niistä joissa ”olla ihmisiksi”- teeman eri ulottuvuudet toistuvat suhteessa johonkin toiseen.

Elämäntaitojen osalta Raamatun kertomukset antavat siis mahdollisuuksia niin oman elämän ymmärtämisen taitoihin, lähipiiriin liittyviin ihmissuhdetaitoihin kuin myös laajempiin yhteiskunnassa tarvittaviin taitoihin kuten erilaisuuden kunnioitukseen ja katsomusten väliseen dialogiin.