Mitä sinä haluaisit kertoa uskonnon opetuksesta?

Hei kollega,

tiedäthän sen tunteen, kun julkisuudessa kerrotaan tarinaa työstäsi ja ammatistasi, muttet tunnista sitä kertomusta lainkaan? Aivan. Sen kokemuksen äärellä olemme taas olleet useamman kerran seuratessamme lähiaikojen julkista keskustelua. Koulujen uskonnon opetusta koskien on edelleen liikkeellä mitä ihmeellisimpiä mielikuvia ja käsityksiä. Mitäs jos otettaisiin vähän tilaa haltuun omilla kertomuksillamme ja ajanmukaisella tiedolla?

Uskonto oppiaineena tarjoaa välttämättömiä taitoja maailmankansalaiselle. Tänä päivänä uskonnon sisältö avautuu koko maailmaan jo perusopetuksen alaluokilla, kun tunneilla perehdytään erilaisiin uskontoihin ja katsomuksiin varhaisesta vaiheesta lähtien. Itse muistan omalta kouluajaltani syttyneeni ussan tunneilla roihuun juuri tämän aihepiirin laajenemisen myötä, joka silloin aammoin tapahtui yläasteelle siirryttäessä. Opetussuunnitelmat ovat sittemmin moneen kertaan uudistuneet ja vastaavat nykyisellään erinomaisesti globaalin yhteiskuntamme tarpeisiin.

Oma roihuni ei kerran sytyttyään koskaan laantunutkaan. Se kantoi yläasteelta lukioon ja sittemmin opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan ja uskontotieteen laitokselle. On valtava etuoikeus saada tehdä työtä sellaisten teemojen parissa, joista voi oppia aina vain uutta itsekin, edistäen lasten ja nuorten kanssa taitoja, joita pitää elintärkeinä ympäröivässä yhteiskunnassa ja maailmassa toimimiselle.

Uusimpien opetussuunnitelmien mukaan yksi uskonnonopetuksen keskeisistä tehtävistä on kehittää valmiuksia uskontojen ja katsomusten dialogiin. Tähän liittyy oleellisesti myös kasvanut ihmisoikeuksiin liittyvä aines uskonnonopetuksen tavoitteissa ja sisällöissä. Lisäksi uskontojen moninaisuuden rinnalle on noussut opetussuunnitelman tasolle eksplisiittisesti myös uskontojen sisäinen monimuotoisuus. Ilolla on tervehditty tätä alati lisääntyvää painotusta uskontojen ja katsomusten elettyihin muotoihin. Uskonto kulttuurisena ja yhteiskunnallisena oppiaineena sisältää myös vahvan eettisen orientaation.

Linnea ja Loviisa työstävät kuoleman teemaa Hugo
Simbergin teoksen pohjalta. Kuva: Aura Kotkavirta

Mitäpä jos me uskonnon opettajat, jotka näemme tämän päivän uskonnon opetuksen arvokkaana ja tärkeänä välineenä katsomustietoisuuden ja uskontolukutaitojen edistämisessä, laittaisimme omat kertomuksemme mukaan keskusteluun ja avaisimme sitä, mitä uskonnon tunneilla tapahtuu juuri tänään? Mitäpä jos jonain päivänä julkisuudessa uskonnon oppiaineesta esitetyt mielikuvat vastaisivatkin Opetushallituksen opetussuunnitelmassa määrittämiä ja opetuksessa toteutuvia mainioita yleissivistäviä sisältöjä?

Jos koit kutkutuksen tai tutinan rinnassasi, liity tähän iloon kanssamme hashtagilla  #ussatänään ja postaa somessa omia merkityksellisiä uskonnon tuntien sisältöjä, toimintaa ja tapahtumia. Kerrotaan yhdessä tarinaa siitä, mitä ussan opetus on tänä päivänä!

Iloiten siitä, miten laadukasta uskonnon opetus on Suomessa jo nyt,

Anna Saurama, Uskonnonopetus.fi:n kouluttaja

P.S. Maksuton koulutuskiertueemme käsittelee tänä lukuvuonna juuri kertomusten voimaa ja mahdollisuuksia opetuksessa. Vielä ehdit ilmoittautua mukaan ensi kuussa alkavalle kiertueelle. Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan 

Kerro minulle tarina –opetusmateriaalit maksutta verkossa 

Totta, tarua vai jotain ihan muuta? Miten löytää oman tapa opettaa raamatunkertomuksia?

Meiltä uskonnonpedagogisilta kouluttajilta kysytään usein, että miten niihin raamatunkertomuksiin pitäisi suhtautua. Voinko sanoa, että en itse usko niihin? Tai voinko sanoa, että uskon? Miten vastata lasten hankaliin kysymyksiin kuten siihen, että miksi Jumala antoi oman poikansa kuolla?

Tarinat ja kertomukset ovat nousussa niin oppimisen tutkimuksessa kuin muillakin elämänalueilla: yritykset ja järjestöt brändäävät itseään kertomusten avulla ja narratiivinen oppiminen kasvattaa suosiotaan. Uskontotunnit uskontojen kertomusperinteen äärellä voisivatkin olla narratiivisen oppimisen luvattu maa.

Uskonnolliset kertomukset eivät kuitenkaan ihan helposti avaudu meille nykylukijoille, jotka olemme kasvaneet erilaiseen maailmankuvaan ja kulttuuriin. Ei ole ihan helppoa keksiä miten vaikkapa kertomus Joonasta kalaan vatsassa liittyisi minun tai oppilaideni elämään.  Jos opettaja ei tunne olevansa kotonaan kertomusten äärellä, niiden käyttö opetuksessa tuntuu epärehelliseltä ja väkinäiseltä. Miten siis voisin itse suhtautua raamatunkertomuksiin, jotta ne oikeasti tuntuisivat pedagogisesti järkevältä valinnalta?

Yksi tapa hahmotella omaa suhtautumistapaa voisi olla erilaisten tekstilajien merkityksen pohtiminen. Raamatussa on monenlaisia tekstejä. Kysymys runon totuudesta ja merkityksestä on erityyppinen kuin kysymys historiallisen kuvauksen totuudesta tai merkityksestä.

Tähän kietoutuu myös kysymys siitä, mitä ylipäänsä tarkoittaa, että jokin teksti on tosi. Kertomus voi olla tosi tai epätosi monella tasolla: historiallisesta näkökulmasta, henkilökohtaisen vakaumuksen näkökulmasta, analogiana tai vertauskuvana jostain toisesta asiasta ja niin edelleen.

Myös Raamatun syntyhistoriaan ja tulkintatapoihin tutustuminen voi auttaa muodostamaan oman vastauksen siitä, miten raamatunkertomuksiin tulisi suhtautua. Oman suhtautumistavan tiedostaminen on tärkeää myös siksi, että se väistämättä heijastuu omaan opetukseen. Siinä missä pelastushistoriallisen tulkintatavan edustaja auttaa oppilaita hahmottamaan kokonaisuutta piirtämällä suurta kaarta Jumalan suunnitelmasta, eksistentiaalisen tulkitatavan omaksunut painottaa ajasta ja paikasta riippumattomien suurten elämänkysymysten pohdintaa. Opettajan tehtävänä on auttaa oppilaita ymmärtämään, että voimme ajatella eri tavalla kertomusten totuudesta. Tässä tehtävässä oman suhtautumistavan tiedostaminen on välttämätöntä.

Kertomuksiin voi aina suhtautua ainakin kertomuksina: riippumatta siitä onko kertomus tosi, se voi olla kiinnostava ja siitä voi oppia monenlaisia asioita. Samalla tapaa kuin voimme pohtia Dostojevskin äärellä monenlaisia asioita riippumatta siitä, oliko kertomus tosi.

Opettajan rooli kertomusten kanssa voisikin olla pikemminkin näkökulmien avaamista kertomuksiin kuin oikeiden vastauksien antamista. Kertomuksia voi myös käyttää ajatusleikkinä ja harjoituksina asettua toisen asemaan. Jos oppilas sanoo, että hän ei usko Jumalaan, opettaja voi sanoa, että ei sinun tarvitsekaan uskoa. Nämä ihmiset kertomuksessa uskoivat ja voimme yrittää ymmärtää, millaista heidän elämänsä oli. Samalla opitaan tärkeitä ajattelun taitoja ja empatiaa.

Jos oppilas kysyy, onko kertomus totta, opettaja voi esimerkiksi sanoa, että tapahtumista on niin kauan aikaa, että emme voi ihan varmasti tietää. Oppilaiden kanssa voidaan miettiä millä eri tavoilla kertomuksessa esiin nousseet asiat voivat olla totta. Onko totta että toisista pitää välittää? Onko totta että me ihmiset olemme välillä erehtyväisiä? Onko totta että elämä on välillä monimutkaista?

Toki opettajan on hyvä tietää myös keskeisimmät seikat Raamatun historiallisesta taustasta: esimerkiksi, että Jeesus on ollut ihan oikea historiallinen hahmo ja että meillä ei ole riittävää historiallista todistusaineistoa siitä, että Joonan kertomus olisi historiallisessa mielessä tosi. On myös hyvä huomata kulttuuriero 'historiankirjoitukseen' suhtautumisessa: Raamatun koonneet kirjoittajat eivät pyrkineet objektiiviseen historiankirjoitukseen samalla tapaa kuin miten me sen ymmärrämme. He välittivät ensisijaisesti uskonnollista perinnettä.

Kertomuksilla on kautta historian välitettyä tietoa, vahvistettu yhteenkuuluvuutta, pohdittu elämän suuria kysymyksiä, pidetty yllä kulttuuriperintöä sekä viihdytetty itseä ja muita jo kauan ennen kirjoitustaitoa. Näitä samoja funktioita niillä voi olla myös edelleen osana uskonnonopetusta. 

Opetussuunnitelman mukaista materiaalia Raamatun käsittelyyn materiaalipankissamme.

Essi Ikonen
uskonnonpedagoginen kouluttaja